Histoires


 

LE MOT DU COUTELIER

Nous fabriquons des couteaux depuis 1928 – cela fait presque cent ans. Pendant toutes ces années, nous avons eu le privilège d'entendre d'innombrables histoires merveilleuses de couteaux, de personnes et de grands espaces. Nous avons pensé que le moment était venu de partager ces histoires. Nous espérons que vous prendrez autant de plaisir à les lire que nous en avons eu à les entendre. Surveillez cette rubrique afin de ne manquer aucune de ces histoires inspirantes.

d

Maadoittumisen jalo taito

Lire tout le message: Maadoittumisen jalo taito

Lukuaika 7 min. Mitä tapahtuu, kun vaasalaistunut irlantilainen lähtee keskelle Karjalan erämaata? Alkukeväällä 2022 Padraig Croke osallistui Karu Wildernessin erätaitokurssille ja tuijotti erämaata silmästä silmään. Ja samalla hän pääsi askeleen lähemmäksi suomalaisen luonnon loputonta mysteeriä. Tässä tekstissä hän pureskelee oppimaansa, pohtii suomalaisen luontosuhteen syntyperiä – sekä puhuu tietenkin myös suomalaisista puukoista.

padraig_croke_lumikengat-pilkkiminen

Allekirjoittanut tarkistamassa jäistä ikkunaa. Pilkkiminen on kärsivällisyyttä vaativaa puuhaa, mutta luonnossa selviytyjälle pilkkiminen on helppo tapa haalia ruokaa.

”Moderni elämä on tylsistyttänyt aistejamme melkoisesti. Emme näe pimeässä esi-isiemme tavoin – tai kuule yhtä tarkasti, sillä olemme jatkuvan informaatiopommituksen alla!”  Olen viettänyt kuluneen viikon Mikko Kettusen kanssa Karu Survivalin, Suomen johtavan erä- ja selviytymistaitoja tarjoavan yrityksen, leirillä.

Ja tämän viikon ajan Mikko, leirin perustaja ja vetäjä, on jakanut kanssamme taitoja, joilla ihmiset ovat selvinneet purevista talvipakkasista jo vuosisatojen ajan. Vaellushiihtoa, metsässä suunnistamista, kasvien ja eläinten tunnistamista, tulentekotaitoja ja eräkeittiön perusteita. Ei rakettitiedettä – vaan suomalaisen eräilijän perustaitoja.

lumikengat_lumensuoja
Talvinen erämaa on mahdollisuuksia täynnä, kun varustus on kunnossa.

Istumme kodassa, jonka keskellä hohkaa valkea. Kotamme on jäätyneen järven rannalla – järven, joka on kuluneen viikon aikana tullut läpikotaisen tutuksi. Yllämme avautuvan raikkaan pakkasyön täkkiin on kudottu tuhansia tähtiä. Tuijotamme kodan keskellä olevan nuotion liekkiin, kuuntelemme kuinka sen pihkaiset puut paukkuvat itsepintaisesti. Ja keskustelemme maadoittumisesta. 

”Välillä menen metsään ja peitän silmäni ja korvani niin perusteellisesti kuin mahdollista. Sitten keskityn käsieni ja jalkojeni kautta tulevaan aisti-informaatioon ja tunnustelen asioita. Kuljen paljain jaloin ja tarkkailen, mitä aistini kertovat. Tunnustelen allani olevaa maata, sen havunneulasia. Tutkin käsilläni ympäristöäni ja yritän tunnistaa kasveja pelkän tuntoaistin varassa. Mustikoita, puolukoita, niiden vahaisia lehtiä. Minulle tämä on tapa uudelleenaktivoida aistejani – ja samalla se on myös hauskaa!” Mikko kertoo.

Karu_Survival_Mikko_Kettunen
Mikko Kettunen opettaa lukemaan lumista metsää ja sen jälkiä. Kun tarkkaan katsoo, hangen merkit paljastavat itsensä.

Suomi tunnetaan tuhansien järvien maana. 10 % koko maasta on veden peitossa… eli oikeasti kyse on 180 000 järven maasta! Ja järvien ympärillä on hehtaarikaupalla kesyttämätöntä metsämaata. Ehkä kyse on juuri tästä luonnon jatkuvasta läheisyydestä, mutta jokin voima näyttää vetävän täkäläisiä luonnon helmaan kuin varkain.

Se, mitä minä – ja suuri osa englantia puhuvista kansoista – kutsuisi bushcraftiksi, tunnetaan täälläpäin vain retkeilynä!

Metsissä samoilu tuntuu olevan suomalaisilla luissaan, ja suurin osa tuntemistani suomalaisista on viettänyt vähintäänkin yhden lapsuuden kesänsä varsin primitiivisissä oloissa luonnon ympäröimänä – usein mummolassa tai perheen mökillä. Mutta nykyisin nuo kesät alkavat vaikuttaa jo katoavalta kansanperinteeltä.

Juuri tästä puhumme istuessamme kodassa: ”Ihmiset ovat alkaneet vieraantua luonnosta. Monille luonto on jokin pelottava ja mystinen paikka, jota pitää kyllä suojella, mutta jonne ei itsellä ole asiaa. Ihailemme sitä etäältä, mutta emme miellä itseämme osaksi sitä – vaikka se ei pidä paikkaansa.”

lumikenkailya
Aktiivisten päivien vastapainoksi tarvitaan täydellistä joutenolemista!

Yksi parhaista seikkailuihin liittyvistä vinkeistä, jonka olen koskaan saanut, on ’paikalliset kyllä tietävät’.  Oli kyse sitten parhaista kalapaikoista, turvallisimmasta reitistä vuoren huipulle tai vaikkapa hyvistä ravintolasuosituksista, paikalliset kyllä tietävät! Mikon tietämys luonnosta – ja siellä selviytymiseen tarvittavista taidoista – kumpuaa hänen urastaan puolustusvoimien parissa, sekä tietenkin loputtomista Karjalan erämaassa vietetyistä tunneista.

Myös Karu Survivalin leirit järjestetään niin ikään Karjalassa, ja leirin kolmannen päivän aikana huomaan pääni jo hiljalleen täyttyvän ’paikallistiedosta’. Leirin sisältö on luonteva yhdistelmä luentomaista oppimista kalastuksesta ja tulenteosta sekä käytännön oppitunteja maaston lukemisesta ja siinä liikkumisesta.

tulenteko_sytykkeet
Kun on lämmönlähde, erämaassa selviää. Tulenteon taidot ovatkin selviytyjän kriittisimpiä taitoja.


Tässä vaiheessa huomaan myös tietynlaisen ryhmähengen muodostuvan kolmen hengen tiimissämme. Meitä on minä, suurin piirtein minun ikäiseni englantilainen sekä 192-senttinen hollantilainen, jonka lempeästi kettuillen nimesimme Autopilotiksi – koska hän kyllä aina saa homman hoidetuksi, mutta oman aikataulunsa mukaan. Hän näyttää tykästyneen lempinimeensä.

Olemme kaivaneet lapiolla lumensuojia ja tunnen ranteitteni tykyttävän jäisen lumen jatkuvasta takomisesta. Täällä jokainen ateria on työn takana, ja tunnen kehoni ja mieleni saavan virtaa tästä ankarasta elämästä. Saan myös ensimmäiset kokemukseni metsässä hiihtämisestä. En ole luonnonlahjakkuus, mutta nautin puuhasta valtavasti.

Sukset jalassa navigoimme metsämaita samalla, kun Mikko osoittelee ympäristöstämme hienovaraisia vihjeitä, joita en muuten olisi koskaan huomannut. Tuosta on hiiri kulkenut – ja katsopa tuolta! Siinä on ollut oravilla ruokatauko! Kun alkaa koulimaan aistejaan, valkea lumikenttä muuttuu kuin kirjan sivuksi, jolle eläimet käyvät raapustamassa tarinoitaan.

Jonain päivänä toivon saavuttavani saman metsänlukutaidon kuin Mikolla on, mutta siihen menee varmasti vuosia. Mutta juuri tämä on sitä maadoittumista, jota tulin tänne opiskelemaan. 

erataitojen-opettelua-karu-survivalin-kanssa
Siinä olisi reikä, ei muuta kuin pulahtamaan! Jostain syystä avantouinti paukkupakkasilla ei ollut ensimmäisenä asialistalla.

Jos pitäisi valita yksi esine symboloimaan suomalaisten yhteyttä luontoon, olisi se ehdottomasti puukko. Käytännöllinen ja yksinkertainen työkalu, joka avaa luonnon resurssit käyttäjälleen. Näkeehän sen jo puukon materiaaleistakin: usein puukoissa näkee suoraan luonnosta poimittuja ainesosia. Koivua, nahkaa ja sarviluuta.

Suomessa puukko annetaan usein lahjaksi kunnioittavana eleenä – sillä se antaa käyttäjälleen valmiudet työstää polttopuita ja valmistaa ruokaa. Pohjimmiltaan se kertoo kunnioituksesta lahjan saajaa kohtaan. Täällä Pohjolassa useimmat muistavatkin elävästi heidän ensimmäisen puukkonsa (useimmiten kyseessä on joko isältä tai isoisältä saatu vanha Marttiinin kalastuspuukko). Myös Mikko intoutuu kertomaan ensipuukostaan: 

”Olin varmaan viisivuotias, kun kerroin isälleni haluavani puukon – koska jokaisella pojalla pitää olla oma puukko. Isäni totesi että selvä homma ja kävi noutamassa vanhan kalastuspuukkonsa. Miten ruma kapistus se olikaan! Mutta terää siinä kyllä riitti. Isä ojensi puukon minulle ja antoi noin kymmenminuuttisen perehdytyksen: ”Älä koskaan käytä puukkoa jalkojen välissä, käytön ulkopuolella puukko pysyy tupessa, ja puukon kanssa ei sitten juosta. Ja jos tulee haava, tule nykäisemään hihasta niin laitetaan laastari.” Ja sitten faija jätti minut talon vierustalle ison puupinon viereen, ja aloin vuolemaan ensimmäisiä kiehisiäni!”. 

kiehisten-vuoleminen-puukolla
Aapa Mikon tulikokeessa. Taitavissa käsissä puu muuttuu nopeasti kiehisiksi.

Tullessani tälle kurssille päätin ottaa mukaan oman Aapa-puukkoni nähdäkseni, miten se pärjää erämaassa. Mikon näyttäessä tulenteon perusteita ojennan puukon hänelle saadakseni ammattilaisen mielipiteen. Tunnusteltuaan puukkoa hetken Mikko iskee sen terän puupalikkaan ja vuolee nopeat kiehiset Aapalla. ”Ai että, tämähän vaikuttaa asialliselta…” Aapa käyttäytyy Mikon käsissä kuin vanha tuttu, ja Mikko jakaa huomioitaan puukosta: ”Mahtavaa, miten syvällä tupessa puukko istuu. Ei pääse tipahtamaan kovassakaan menossa!”

Mainitsen, että itse pidän erityisesti kahvan perän muotoilusta, sillä se helpottaa käyttöä, etenkin hanskojen kanssa – ja Mikko on samaa mieltä. Sujautan puukon takaisin tuppeen ja myhäilen itsekseni tietäen, että Aapa on saanut paikallisen hyväksynnän.

padraig-croken-aapa-puukko
Koe suoritettu ja vieläpä melkoisella menestyksellä!


Palatessani kotikaupunkiini Vaasaan olen samanaikaisesti väsynyt ja virkistynyt. Uudet ideat ja ajatukset sinkoilevat päässäni. Suomi ja sen suorasukainen suhtautuminen luontoon alkaa hiljalleen tuntua omaksuttavammalta.

En voi väittää tuntevani paikallista kulttuuria ja sen kommervenkkeja läpikotaisin – siihen menisi vuosia. Eikä mikään ihme. Jo kielenäkin suomi on yksi maailman monimutkaisimmista, sekä teknisyydeltään että kuvailun tarkkuudeltaan. Otetaan esimerkki: suomeksi voi kuvailla lunta neljälläkymmenellä (!) erilaisella sanalla. Kuten paikallinen kieli, myös paikallinen kulttuuri on täynnä omia sävyjään ja nyanssejaan.

metsasukset-metsamokin-seinustalla
Metsähiihto kokeiltu – ja haastavaksi todettu. Kukaan ei ole seppä syntyessään.

Suomalaiset, kuten täkäläinen luontokin, ovat kotonaan tyynen hiljaisuuden keskellä, mutta havaitsen myös tietynlaista ylpeyttä siitä, miten lähellä luontoa ja sen tapoja he ovat. Sen suhteen minulla on vielä paljon opittavaa. Mutta keiltäpä oppisi paremmin kuin paikallisilta?


Teksti ja kuvat:
Padraig Croke

www.padraig.me

Lire tout le message
Plus d'informations...: Aapa , Erätarina , Puukkotarina
d

Un avec le paysage : mon Scout’s Knife et moi

Lire tout le message: Un avec le paysage : mon Scout’s Knife et moi

Temps de lecture : 3 minutes. Pour un fabricant de couteaux, rien n'est plus satisfaisant que d'entendre des histoires de couteaux qui ont accompagné une personne pendant des dizaines d'années. Chez Marttiini, pratiquement pas une semaine ne passe sans que nous n'entendions de telles histoires. Pour nous, c'est le signe d'un travail bien fait. Pour les propriétaires des couteaux, c'est bien plus que cela : c'est un symbole de moments partagés et un signe de continuité. Un signe qui montre que certaines choses restent immuables malgré le temps qui passe. 

L'un de ces couteaux est un couteau Scout’s Knife qui accompagne Minna depuis plus de vingt ans lors de ses randonnées dans les étendues sauvages et les montagnes. Minna Kakko fait de la randonnée depuis qu'elle est toute petite et ce couteau lui a été offert par son père, convaincu qu'un bon randonneur se devait d'avoir les bons outils. 

« J'ai toujours été une personne d'extérieur, ce qui n'est pas étonnant puisque mon père a commencé à m'emmener en randonnée avec lui lorsque j'avais huit ans. Bien souvent, nous marchions pendant plusieurs jours, dans les montagnes ou à proximité des montagnes, et nous dormions dans une tente ou dans une cabane en pleine nature. Lorsque j'ai eu 10 ans, mon père a décrété que nous étions des randonneurs suffisamment expérimentés pour avoir des couteaux dignes de ce nom. Nous avons alors eu des couteaux Marttiini », explique Minna en riant. Minnan Marttiini Partiopuukko

Le chemin parcouru pour devenir une utilisatrice aguerrie

C'est ainsi que le couteau Scout’s Knife a fait son entrée dans la vie de Minna. Il est désormais comme un vieil ami dont on connaît par cœur les habitudes et les particularités. Au début, la jeune randonneuse avait néanmoins tout à apprendre car le maniement d'un couteau n'est pas inné. 

« Je me souviens parfaitement de ma première randonnée avec mon Scout’s Knife. J'en ai même gardé un souvenir. Nous étions en train de fabriquer des barques avec ma sœur lorsque, à cause de mon manque d'expérience, le couteau a glissé et m'a entaillé le doigt. J'ai montré en pleurant la coupure à mon père qui m'a dit de ne pas pleurer car cela me laisserait une belle cicatrice en souvenir ! Cela m'a fait pleurer de plus belle », raconte Minna en riant. « Sur le coup, cela m'avait rendue triste, pourtant, lorsque j'y repense, cette histoire me fait maintenant sourire. »

(Nous en profitons pour faire remarquer, de la part de Marttiini, qu'il est conseillé aux jeunes randonneurs d'utiliser les couteaux de notre gamme Junior, les Condor Junior et Deluxe Junior. Ceux-ci sont spécialement conçus pour les petites mains et ont une pointe plus émoussée. Leur utilisation, pour apprendre à tailler du bois au couteau, par exemple, est simple et sans danger.) 

Même si cette première expérience avec son couteau ne s'est pas tout à fait passée comme prévu, celui-ci a fini par devenir pour Minna un outil et un compagnon de confiance. 

« Je ne pense pas avoir fait une seule randonnée où je n'ai pas eu besoin d'utiliser mon couteau ! Ce couteau est un outil polyvalent : il peut être utilisé pour tailler des plumeaux de bois, pour faire du feu, pour ouvrir des sachets de nourriture et pour couper des cordes. Dans la nature, vous ne pouvez jamais savoir lorsque vous allez avoir besoin d'un couteau, c'est pour cela qu'il faut toujours en avoir un sur soi. »

Minna-blogi_91_1_93_

Sokosti (718m), Urho Kekkonen National Park, Lapland

Faire partie du paysage

Ce passe-temps qu'elle a commencé à pratiquer alors qu'elle n'était qu'une enfant est devenu une passion durable. Même si, à l'adolescence, d'autres sources d'intérêt ont détourné provisoirement son attention de la randonnée, Minna y est revenue à l'âge adulte. Elle a trouvé en son mari un compagnon de randonnée et plusieurs fois par an, ils partent en randonnée pour plusieurs jours. 

« Les montagnes exercent un véritable attrait sur moi. Je m'y sens chez moi, comme si je ne faisais qu'un avec le paysage. J'y trouve également une paix intérieure, ce qui me fait un bien fou par les temps qui courent. J'ai également remarqué que je retourne dans les endroits où j'ai randonné enfant ! Peut-être que je fais vraiment partie de ce paysage », ajoute Minna.

minna-blogi3_91_1_93_Saariselkä, Lapland

En plus de son mari, il y a quelque chose d'autre que Minna emporte toujours avec elle lors de ses randonnées : son couteau Scout’s Knife. 

« Depuis que mon père me l'a donné, je l'emporte avec moi à chaque randonnée. Pourquoi en serait-il autrement puisque c'est vraiment un excellent couteau ! Et si je ne m'abuse, je n'ai jamais eu besoin de l'aiguiser une seule fois – à moins que mon père l'ait fait sans me le dire », ajoute Minna en riant.

« Au fil des années, mon Scout’s Knife m'est également devenu très cher car c'était un cadeau de mon père. J'ai beaucoup de bons souvenirs associés à ce couteau. »

C'est exactement cela : dans le meilleur des cas, un couteau est bien plus qu'un outil pratique. Il peut renfermer de nombreux souvenirs qu'on a envie d'emporter avec soi. Contactez-nous si vous possédez un couteau que vous avez eu il y a longtemps et dont vous souhaiteriez partager l'histoire ! Comme nous l'avons dit, rien n'est plus satisfaisant pour un fabricant de couteaux que d'entendre des histoires de couteaux qui ont accompagné une personne pendant des dizaines d'années. 

minna-blogi2_91_1_93_Kuutamokuru, Saariselkä, Lapland

Lire tout le message