Wir stellen seit 1928, also seit fast einhundert Jahren, Messer her. In all diesen Jahren haben wir das Privileg gehabt, unzählige wunderbare Geschichten über Messer, Menschen und die Natur zu hören. Nun ist es an der Zeit, diese Geschichten zu teilen. Wir hoffen, dass Sie diese Geschichten ebenso gerne lesen werden, wie wir sie gehört haben. Bleiben Sie dran für weitere Geschichten, die Ihre innere Wildnis inspirieren.
Lukuaika 7 min. Mitä tapahtuu, kun vaasalaistunut irlantilainen lähtee keskelle Karjalan erämaata? Alkukeväällä 2022 Padraig Croke osallistui Karu Wildernessin erätaitokurssille ja tuijotti erämaata silmästä silmään. Ja samalla hän pääsi askeleen lähemmäksi suomalaisen luonnon loputonta mysteeriä. Tässä tekstissä hän pureskelee oppimaansa, pohtii suomalaisen luontosuhteen syntyperiä – sekä puhuu tietenkin myös suomalaisista puukoista.
Allekirjoittanut tarkistamassa jäistä ikkunaa. Pilkkiminen on kärsivällisyyttä vaativaa puuhaa, mutta luonnossa selviytyjälle pilkkiminen on helppo tapa haalia ruokaa.
”Moderni elämä on tylsistyttänyt aistejamme melkoisesti. Emme näe pimeässä esi-isiemme tavoin – tai kuule yhtä tarkasti, sillä olemme jatkuvan informaatiopommituksen alla!” Olen viettänyt kuluneen viikon Mikko Kettusen kanssa Karu Survivalin, Suomen johtavan erä- ja selviytymistaitoja tarjoavan yrityksen, leirillä.
Ja tämän viikon ajan Mikko, leirin perustaja ja vetäjä, on jakanut kanssamme taitoja, joilla ihmiset ovat selvinneet purevista talvipakkasista jo vuosisatojen ajan. Vaellushiihtoa, metsässä suunnistamista, kasvien ja eläinten tunnistamista, tulentekotaitoja ja eräkeittiön perusteita. Ei rakettitiedettä – vaan suomalaisen eräilijän perustaitoja.
Talvinen erämaa on mahdollisuuksia täynnä, kun varustus on kunnossa.
Istumme kodassa, jonka keskellä hohkaa valkea. Kotamme on jäätyneen järven rannalla – järven, joka on kuluneen viikon aikana tullut läpikotaisen tutuksi. Yllämme avautuvan raikkaan pakkasyön täkkiin on kudottu tuhansia tähtiä. Tuijotamme kodan keskellä olevan nuotion liekkiin, kuuntelemme kuinka sen pihkaiset puut paukkuvat itsepintaisesti. Ja keskustelemme maadoittumisesta.
”Välillä menen metsään ja peitän silmäni ja korvani niin perusteellisesti kuin mahdollista. Sitten keskityn käsieni ja jalkojeni kautta tulevaan aisti-informaatioon ja tunnustelen asioita. Kuljen paljain jaloin ja tarkkailen, mitä aistini kertovat. Tunnustelen allani olevaa maata, sen havunneulasia. Tutkin käsilläni ympäristöäni ja yritän tunnistaa kasveja pelkän tuntoaistin varassa. Mustikoita, puolukoita, niiden vahaisia lehtiä. Minulle tämä on tapa uudelleenaktivoida aistejani – ja samalla se on myös hauskaa!” Mikko kertoo.
Mikko Kettunen opettaa lukemaan lumista metsää ja sen jälkiä. Kun tarkkaan katsoo, hangen merkit paljastavat itsensä.
Suomi tunnetaan tuhansien järvien maana. 10 % koko maasta on veden peitossa… eli oikeasti kyse on 180 000 järven maasta! Ja järvien ympärillä on hehtaarikaupalla kesyttämätöntä metsämaata. Ehkä kyse on juuri tästä luonnon jatkuvasta läheisyydestä, mutta jokin voima näyttää vetävän täkäläisiä luonnon helmaan kuin varkain.
Se, mitä minä – ja suuri osa englantia puhuvista kansoista – kutsuisi bushcraftiksi, tunnetaan täälläpäin vain retkeilynä!
Metsissä samoilu tuntuu olevan suomalaisilla luissaan, ja suurin osa tuntemistani suomalaisista on viettänyt vähintäänkin yhden lapsuuden kesänsä varsin primitiivisissä oloissa luonnon ympäröimänä – usein mummolassa tai perheen mökillä. Mutta nykyisin nuo kesät alkavat vaikuttaa jo katoavalta kansanperinteeltä.
Juuri tästä puhumme istuessamme kodassa: ”Ihmiset ovat alkaneet vieraantua luonnosta. Monille luonto on jokin pelottava ja mystinen paikka, jota pitää kyllä suojella, mutta jonne ei itsellä ole asiaa. Ihailemme sitä etäältä, mutta emme miellä itseämme osaksi sitä – vaikka se ei pidä paikkaansa.”
Aktiivisten päivien vastapainoksi tarvitaan täydellistä joutenolemista!
Yksi parhaista seikkailuihin liittyvistä vinkeistä, jonka olen koskaan saanut, on ’paikalliset kyllä tietävät’. Oli kyse sitten parhaista kalapaikoista, turvallisimmasta reitistä vuoren huipulle tai vaikkapa hyvistä ravintolasuosituksista, paikalliset kyllä tietävät! Mikon tietämys luonnosta – ja siellä selviytymiseen tarvittavista taidoista – kumpuaa hänen urastaan puolustusvoimien parissa, sekä tietenkin loputtomista Karjalan erämaassa vietetyistä tunneista.
Myös Karu Survivalin leirit järjestetään niin ikään Karjalassa, ja leirin kolmannen päivän aikana huomaan pääni jo hiljalleen täyttyvän ’paikallistiedosta’. Leirin sisältö on luonteva yhdistelmä luentomaista oppimista kalastuksesta ja tulenteosta sekä käytännön oppitunteja maaston lukemisesta ja siinä liikkumisesta.
Kun on lämmönlähde, erämaassa selviää. Tulenteon taidot ovatkin selviytyjän kriittisimpiä taitoja.
Tässä vaiheessa huomaan myös tietynlaisen ryhmähengen muodostuvan kolmen hengen tiimissämme. Meitä on minä, suurin piirtein minun ikäiseni englantilainen sekä 192-senttinen hollantilainen, jonka lempeästi kettuillen nimesimme Autopilotiksi – koska hän kyllä aina saa homman hoidetuksi, mutta oman aikataulunsa mukaan. Hän näyttää tykästyneen lempinimeensä.
Olemme kaivaneet lapiolla lumensuojia ja tunnen ranteitteni tykyttävän jäisen lumen jatkuvasta takomisesta. Täällä jokainen ateria on työn takana, ja tunnen kehoni ja mieleni saavan virtaa tästä ankarasta elämästä. Saan myös ensimmäiset kokemukseni metsässä hiihtämisestä. En ole luonnonlahjakkuus, mutta nautin puuhasta valtavasti.
Sukset jalassa navigoimme metsämaita samalla, kun Mikko osoittelee ympäristöstämme hienovaraisia vihjeitä, joita en muuten olisi koskaan huomannut. Tuosta on hiiri kulkenut – ja katsopa tuolta! Siinä on ollut oravilla ruokatauko! Kun alkaa koulimaan aistejaan, valkea lumikenttä muuttuu kuin kirjan sivuksi, jolle eläimet käyvät raapustamassa tarinoitaan.
Jonain päivänä toivon saavuttavani saman metsänlukutaidon kuin Mikolla on, mutta siihen menee varmasti vuosia. Mutta juuri tämä on sitä maadoittumista, jota tulin tänne opiskelemaan.
Siinä olisi reikä, ei muuta kuin pulahtamaan! Jostain syystä avantouinti paukkupakkasilla ei ollut ensimmäisenä asialistalla.
Jos pitäisi valita yksi esine symboloimaan suomalaisten yhteyttä luontoon, olisi se ehdottomasti puukko. Käytännöllinen ja yksinkertainen työkalu, joka avaa luonnon resurssit käyttäjälleen. Näkeehän sen jo puukon materiaaleistakin: usein puukoissa näkee suoraan luonnosta poimittuja ainesosia. Koivua, nahkaa ja sarviluuta.
Suomessa puukko annetaan usein lahjaksi kunnioittavana eleenä – sillä se antaa käyttäjälleen valmiudet työstää polttopuita ja valmistaa ruokaa. Pohjimmiltaan se kertoo kunnioituksesta lahjan saajaa kohtaan. Täällä Pohjolassa useimmat muistavatkin elävästi heidän ensimmäisen puukkonsa (useimmiten kyseessä on joko isältä tai isoisältä saatu vanha Marttiinin kalastuspuukko). Myös Mikko intoutuu kertomaan ensipuukostaan:
”Olin varmaan viisivuotias, kun kerroin isälleni haluavani puukon – koska jokaisella pojalla pitää olla oma puukko. Isäni totesi että selvä homma ja kävi noutamassa vanhan kalastuspuukkonsa. Miten ruma kapistus se olikaan! Mutta terää siinä kyllä riitti. Isä ojensi puukon minulle ja antoi noin kymmenminuuttisen perehdytyksen: ”Älä koskaan käytä puukkoa jalkojen välissä, käytön ulkopuolella puukko pysyy tupessa, ja puukon kanssa ei sitten juosta. Ja jos tulee haava, tule nykäisemään hihasta niin laitetaan laastari.” Ja sitten faija jätti minut talon vierustalle ison puupinon viereen, ja aloin vuolemaan ensimmäisiä kiehisiäni!”.
Aapa Mikon tulikokeessa. Taitavissa käsissä puu muuttuu nopeasti kiehisiksi.
Tullessani tälle kurssille päätin ottaa mukaan oman Aapa-puukkoni nähdäkseni, miten se pärjää erämaassa. Mikon näyttäessä tulenteon perusteita ojennan puukon hänelle saadakseni ammattilaisen mielipiteen. Tunnusteltuaan puukkoa hetken Mikko iskee sen terän puupalikkaan ja vuolee nopeat kiehiset Aapalla. ”Ai että, tämähän vaikuttaa asialliselta…” Aapa käyttäytyy Mikon käsissä kuin vanha tuttu, ja Mikko jakaa huomioitaan puukosta: ”Mahtavaa, miten syvällä tupessa puukko istuu. Ei pääse tipahtamaan kovassakaan menossa!”
Mainitsen, että itse pidän erityisesti kahvan perän muotoilusta, sillä se helpottaa käyttöä, etenkin hanskojen kanssa – ja Mikko on samaa mieltä. Sujautan puukon takaisin tuppeen ja myhäilen itsekseni tietäen, että Aapa on saanut paikallisen hyväksynnän.
Koe suoritettu ja vieläpä melkoisella menestyksellä!
Palatessani kotikaupunkiini Vaasaan olen samanaikaisesti väsynyt ja virkistynyt. Uudet ideat ja ajatukset sinkoilevat päässäni. Suomi ja sen suorasukainen suhtautuminen luontoon alkaa hiljalleen tuntua omaksuttavammalta.
En voi väittää tuntevani paikallista kulttuuria ja sen kommervenkkeja läpikotaisin – siihen menisi vuosia. Eikä mikään ihme. Jo kielenäkin suomi on yksi maailman monimutkaisimmista, sekä teknisyydeltään että kuvailun tarkkuudeltaan. Otetaan esimerkki: suomeksi voi kuvailla lunta neljälläkymmenellä (!) erilaisella sanalla. Kuten paikallinen kieli, myös paikallinen kulttuuri on täynnä omia sävyjään ja nyanssejaan.
Metsähiihto kokeiltu – ja haastavaksi todettu. Kukaan ei ole seppä syntyessään.
Suomalaiset, kuten täkäläinen luontokin, ovat kotonaan tyynen hiljaisuuden keskellä, mutta havaitsen myös tietynlaista ylpeyttä siitä, miten lähellä luontoa ja sen tapoja he ovat. Sen suhteen minulla on vielä paljon opittavaa. Mutta keiltäpä oppisi paremmin kuin paikallisilta?
Teksti ja kuvat:
Padraig Croke
www.padraig.me
Lesezeit: 3 Minuten. Es gibt nicht viele Dinge, die für einen Messerhersteller so angenehm sind, wie Geschichten von Messern zu hören, die seit Jahrzehnten mit jemandem unterwegs sind. Wir bei Marttiini bekommen solche Geschichten fast wöchentlich zu hören. Für uns sind sie Beweise dafür, dass wir gute Arbeit geleistet haben. Für die Besitzer der Messer bedeuten die Geschichten noch mehr: Sie zeugen von gemeinsam erlebten Momenten und Kontinuität. Davon, wie manche Dinge über all die Jahre gleich bleiben.
Ein solches Messer ist das Pfadfindermesser, das seit über zwei Jahrzehnten mit Minna in der Wildnis und auf Fjells unterwegs ist. Minna Kakko wandert seit ihrer Kindheit und hat das Messer als Geschenk von ihrem Vater bekommen, der meinte, dass ein richtiger Wanderer ordentliches Werkzeug brauche.
„Ich war schon immer ein Outdoor-Mensch – kein Wunder, denn mein Vater hat mich schon auf Wanderungen mitgenommen, als ich acht war. Oft sind wir mehrere Tage lang durch die Fjell-Landschaft Lapplands gewandert und haben in einem Zelt oder in Schutzhütten übernachtet. Als ich zehn war, sagte mir mein Vater, wir wären als Wanderer nun erfahren genug, um ordentliche Messer zu bekommen. Also haben wir uns Marttiini-Messer besorgt“, lacht Minna.
So fand das Pfadfindermesser seinen Weg in Minnas Leben. Heutzutage ist das Messer für sie wie ein alter Freund mit Gewohnheiten und Eigenschaften, die sie in- und auswendig kennt. Doch zunächst hatte die junge Wanderin einige Lektionen zu lernen, denn niemand wird als Meister geboren.
„Ich kann mich noch gut an die erste Wanderung erinnern, auf die ich das Pfadfindermesser mitgenommen habe. An sich habe ich davon ein bleibendes Andenken zurückbehalten. Ich habe mit meiner Schwester Rindenboote geschnitzt, als mir wegen mangelnder Erfahrung das Messer ausrutschte und ich mir in den Finger schnitt. Heulend lief ich zu meinem Vater und zeigte ihm die Wunde, aber er meinte, ich solle nicht weinen, weil davon eine schöne Narbe als Andenken zurückbliebe! Vaters Worte haben mich nur noch mehr jammern lassen“, lacht Minna. „Damals war ich traurig, aber heute zaubert mir die Erinnerung an diese Episode ein Lächeln aufs Gesicht.“
(Wir von Marttiini möchten darauf hinweisen, dass wir jüngeren Wanderern empfehlen, unsere Messer der Junior-Serie zu verwenden, die für kleine Hände konzipiert sind und eine stumpfere Spitze haben: die Modelle Condor Junior und Deluxe Junior. Mit ihnen lässt sich das Schnitzen einfach und sicher erlernen.)
Obwohl die erste Begegnung mit dem Messer nicht ganz wie geplant verlaufen ist, ist es seitdem zu einem treuen Werkzeug und Begleiter von Minna geworden.
„Ich habe das Messer sicherlich auf allen Wanderungen gebraucht, die ich seitdem gemacht habe! Das Messer ist ein vielseitiges Werkzeug: Man kann damit Zunderholz schnitzen, Funken machen, Lebensmittelbeutel öffnen und Seile schneiden. In der Wildnis weiß man nie, wann man ein Messer braucht – deshalb sollte man es immer mit dabeihaben.“
Sokosti (718m), Urho Kekkonen National Park, Lapland.
Das Wanderhobby, das Minna in ihrer Kindheit entdeckt hat, gibt ihr immer noch sehr viel. In ihren Teenagerjahren hatten zwischendurch andere Interessen ihre Aufmerksamkeit auf sich gezogen, aber als Erwachsene hat Minna ihre Leidenschaft für das Wandern wiederentdeckt. In ihrem Ehemann hat sie einen Wanderpartner gefunden, und mehrtägige Trekkingtouren sind zu einem festen Bestandteil ihres Jahresprogramms geworden.
„Die lappländischen Fjells haben etwas, was mich anspricht. Ich habe das Gefühl, dorthin zu gehören und mit der Landschaft zu verschmelzen. Dort kann ich auch in aller Ruhe meinen eigenen Gedanken nachgehen, was in der Welt von heute sehr entspannend ist. Ich merke auch, dass ich dieselben Gebiete aufsuche, in denen ich als Kind gewandert bin! Vielleicht bin ich wirklich eins mit dieser Landschaft geworden“, sagt Minna.
Saariselkä, Lapland
Außer ihrem Ehemann nimmt Minna noch einen anderen Begleiter immer wieder mit auf ihre Wanderungen – ihr Pfadfindermesser.
„Ich habe das Messer auf jeder Wanderung mit dabeigehabt, seit mein Vater es mir gegeben hat. Und warum auch nicht? Es ist ein wirklich gutes Messer! Wenn ich mich richtig erinnere, habe ich es noch nie schärfen müssen – es sei denn, mein Vater hat das heimlich getan“, lacht Minna.
„Das Pfadfindermesser ist mir im Laufe der Jahre sehr lieb geworden, da mein Vater es mir geschenkt hat. Ich habe viele schöne Erinnerungen an die gemeinsamen Wanderungen.“
Genauso ist es: Im besten Fall ist ein Messer viel mehr als nur ein praktisches Werkzeug. Es kann viele echte Erinnerungen und Bedeutungen in sich bergen, die man gern bewahrt. Bitte kontaktiere uns, wenn du ein Messer besitzt, das du schon lange hast und dessen Geschichte du teilen möchtest! Wie gesagt: Es gibt nicht viele Dinge, die für einen Messerhersteller so angenehm sind, wie Geschichten von Messern zu hören, die seit Jahrzehnten mit jemandem unterwegs sind.
Kuutamokuru, Saariselkä, Lapland